Matka Ankaraan toukokuussa 2024

Perjantai 3.5.2024

Aikaisin aamulla lähdimme taksilla kohti Alanyan linja-autoasemaa. Kuski oli mukavaa ja tarjoutui viemään vaikka Ankaraan asti. Olimme taas asemalla hyvissä ajoin ja saimme ”aistia” lähdön tunnelmaa koko rahalla. Viimein bussimme tuli ja laukut pantiin tavaratilaan, samalla tavalla tunniste vyötteellä varustettuina, kuin lentokoneessa. Tunnisteena istuimen numero. Kantalappu tuli luonnollisesti meille, laukun pois saamiseksi. Sitten autoon, etupenkkiin tietysti – maisemaikkunalla varustettu 1. luokan matka. Edessä 11,5 tuntia bussimatkaa. Penkit olivat tilavat ja jalkatilaakin oli hyvin. Edessä pieni pöytä. Meillä ei ollut tv-näyttöä vaan maisemaikkuna. Nuorimies kävi tarkastamassa nimeltä matkustajat ennen lähtöä.

Matka alkoi upeassa +31 C lämpötilassa, klo 9:00. No tuttuun tapaan eväspussille piti päästä jo ennen kuin meri hävisi näkyvistä. Pitihän se nyt varmistaa, ettei nälkä pääse kapajammaan pitkällä matkalla. Neljä pysähdystä oli ennen Antalyan bussiasemaa: ensimmäiseksi otettiin toinen kuski kyytiin poikien aamupalojen kanssa, kaksi bussiasemilla ja yksi kun Manavgatin bussiasemalta seurannut mopo lastattiin kyytiin matkalaukkujen joukkoon seuraavalla bensa-asemalla. Ei tainnut olla ihan päivänvaloa kestävä lastaus. Kuski käski pojan ajaa perässä ja sitten sopivassa paikassa mopo kyytiin. Satunnaisina matkailijoina ihmettelimme myös sitä, että bussikuski maksoi selvää rahaa, joka kerta asemalta poistuessaan puomilla. Jos nyt joku tietää, mikä juttu tämä on, niin kommenttia kiitos. Vero liikennöitsijältä, laiturimaksu…? Summa vaihteli (mehän seurasimme kaikkea etupenkiltä. Kuski pari kertaa vilkaisikin, että huomasinko, kun raapi haarujaan. Huomasin 😊)

Antalyan aseman jälkeen oli uuden hämmästelyn paikka. Nimien tarkastuksen jälkeen nuori mies vetäisi hanskat käteen ja täytti tarjoiluvaunun, jonka kanssa lähti tarjoilukierrokselle! Mehua, jääteetä, virvoitusjuomia, vettä, erilaisia keksejä oli tarjolla. Sitten hetken päästä roskien keruu. Että tämmöistä matkaamista linja-autolla noin 680 km (hinta muuten 21,50€/hlö). Jokaisella pysähdyksellä oli mahdollista käydä jaloittelemassa (siunatut turkkilaiset, kun tupakoivat niin paljon) ja sen jälkeen nuori mies kiersi aina käsidesin kanssa kaikki matkustajat ja samalla tarkasti, ettei kukaan puutu. Pöpöjä ei siirretty paikasta toiseen.

Burdurin jälkeen, ennen Ispartaa poliisi nousi vankkuriin ja tarkasti kaikkien matkustajien henkilöllisyyden. Oli kuulkaa aika läyhyä näyttää upouusia Ikametteja herralle jandarmille. Tässä yhteydessä ei kuitenkaan tarkastettu ajopiirturia, joka tuotti tarkastusnauhaa kuskin edessä koko ajan. Ei myöskään matkustajalistoja, jotka päivitettiin ja allekirjoitettiin kuskin toimesta jokaisella asemalla. Kirjapito ja seuranta on todella tarkkaa.

Matkalla oltiin oltu jo noin puolet ajasta, mutta täytyy sanoa, että katseltava ei lopu. Taurus-vuorten jälkeenhän matka jatkuu jonkin verran kumpuilevassa maastossa, mutta noin 800-1 000 metrin korkeudessa meren pinnasta. Ilma on raikasta ja lämpötila noin 16 C tähän aikaan vuodesta. Perunasta on saatu sato, mutta lähes kaikki muu on mullan alla tai just noussut pintaan. Kasvihuoneita on aivan minimaalisesti tai ei lainkaan. Rinteet ovat karu ja ja laaksoissa viljellään viljoja ja heinää. Tämä on selvästi karjan kasvatus aluetta. Isoja tuotantolaitoksia (voidaan kutsua myös navetoiksi ja kanaloiksi) on runsaasti. Ei hedelmä-, oliivi- tai viiniviljelmiä. Ne ovat selkeästi lännemmässä ja rannikolla. Viljelysaukeat ovat valtavia!

Yolkonakissa puolen tunnin tauko. Syötiin sitten huonoin huoltsiruoka ikinä (ja ihan itse mentiin ja valittiin). Kierreltiin kauppoja, mutta ei ollut ostohousut jalassa, joten tyhjin käsin autoon takaisin. Seuraava pysähdys oli Afyonkarahisar:ssa, jonka jälkeen taas tarjoilukierros.

Iscehisar:ssa hämmästelin kiviteollisuutta. Tällä alueella tuotetaan varmaan kaikki marmori (ei tarkastettu tieto). Tuotantolaitoksia oli kuitenkin usean kymmenen kilometrin verran tien molemmin puolin. Ja kaikkialla vAlkoista marmoria eri kokoisina kappaleina ja valkoisena hiekkana, sahauksen jäljiltä. Kiviä lohkotaan useilla muillakin alueilla (olemme nähneet), mutta tämä kaikki oli valkoista marmoria.

Tupakkatauko/biobreikki klo 18:00 keskellä ei mitään, Gulcayir nimisessä paikassa oli toiseksi viimeinen tauko. Polatli:ssa jätettiin yksi vanha pariskunta pois kyydistä ja seuraava paikka olikin sitten illan jo hämärtyessä päätepysäkki.

4.4. lauantai

No niin, mihin sitä sitten oltiin tultukaan. Ankara on siis Turkin pääkaupunki – tämän kaikki tietävät. Kooltaan se on noin Uudenmaan läänin kokoinen. Oikeasti 2,5 kertaa Uudenmaanläänin kokoinen, mutta kun mukaan lasketaan kaikki läänin järvi- ja merialueet, niin Uudenmaan lääni saavuttaa lähes Ankaran kaupungin koon pinta-alaltaan. Ihmisiä tässä kaupungissa on saman verran kuin meillä Suomessa, 5,5 miljoonaa. (ei ihme, ettei taksi löytänyt hotellia nimen perusteella) Tällä perusteella varauduimme ihmispaljouteen ja äänimaailmaan.

Aamu valkeni sateisena. Kun menimme aamupalalle klo. 8 jälkeen, niin vesisade rummutti ravintolan kattoa oikein toden teolla. Aamiainen oli kuitenkin ihan hyvä ja jos turkkilaisesta aamiaisesta pitää, niin erinomainen. Ilmeisesti tuleva viikko syödään hyvin turkkilaista aamiaista (ei ihan Ekin suosikki). No vatsat täynnä siirryimme vielä huoneeseen katsomaan päivän ohjelmaa. Päätimme lähteä tutustumaan lähialueeseen jalan, tsekkaamaan metron ja lipun hankinta systeemit sekä koematkustamaan sillä.

Puoli kymmenen maissa starttasimme. Sade oli lakannut ja aurinko paistoi. Lämmintä oli 9C. Olimme onneksi varautuneet tähän. Ensi vaikutelma: ihmiset ovat vaaleampia, mustia maahanmuuttajia on paljon ja poliisi tarkastaa kadulla henkilöllisyyksiä randomisti. Täällä on todellakin syytä pitää paperit mukana. Kadulla kävellessä pitää huutaa, jos haluaa keskustella. Ihmisiä on massoittain kaduilla ja liikennevaloissa. Liikenne on nopeaa, mutta kontrolloidumpaa/sääntöjä noudattavampaa kuin etelässä. Edes basaareissa ei kauppaa käydä tyrkyttämällä. Englantia ei juurikaan puhuta, ymmärretään kylläkin (turistin poikkeamissa paikoissa). Englannin kielen kirjoja on myynnissä ”joka paikassa”, joten tämä asia tulee varmasti muuttumaan, kun asiakaspalvelusektorilla tapahtuu pikkuhiljaa sukupolven vaihdos.

Lähdimme suunnistamaan kohti Kizilay metroasemaa, joka on suurin Ankaran metroasemista ja ainut, jossa on kaikkien reittien risteys. Tämä oli määräävin hotellivalintamme kriteereistä. Matkalla ohitimme ”kotimoskeijamme”, joka on ”vaatimattomasti” Kocatepe Camii. Teemme yhden moskeijapäivän, niin tästä lisää silloin.

Löysimme metron suuaukon, mutta päätimme lähteä jaloittelemaan, kun näimme hieman rauhallisemman alueen edessä. Iso aukio suihkulähteineen. Kulmauksessa panssariajoneuvo ja viereisen vartiokopin edessä aseistettu vartija poltteli rauhassa tupakkaa. Kävelimme aukion toiseen päähän ja ihmettelimme suuria rakennuksia ja liikenteen vähäisyyttä sekä kovaa vartiointia. Sitten viimein tuli yksi tunnus ja teksti Jandarmeista. Ilmeisesti koulu ja hallintorakennuksia (tarkastin asian myöhemmin ja kyllä poliisiakatemia). Otin pikaisesti kuvan takorautojen välistä uljaasta monumentista (ei kovin onnistunut kuva). Mentiin tien yli ja ohitimme parkissa olleen poliisiauton. Katseeni oli kiinnittynyt todella upeaan pronssireliefiin vastapäisen rakennuksen aidan takana. Sainkin hienon kuvan siitä. Jäimme ihailemaan teosta, kun kuulimme takanamme poliisiauton soittavan meille sireeniään. Käännyimme katsomaan ja tosiaankin hän tarkoitti meitä. Sieltä näytettiin, että valokuvaaminen on kielletty. Nyökkäilimme ymmärtämisen merkiksi, pistin kännykän kassiin ja lähdimme jatkamaan matkaa. Noin 300 metrin päästä mies saavutti meidät ja käski poistaa kuvan. Minä näytin hänelle surullista naamaa ja kehuin monumenttia, mutta hän oli tiukkana, vaikka pahoittelikin asiaa. Perhana! Kävi ilmi, että monumentti oli heidän pääesikuntansa pihassa. Sotilasalue, ei kuvata. Vartiointi, ajoesteet ym. todella järeää. Tällä samalla alueella oli myös eri aselajien esikuntia, tunnuksista päätellen. Saattoi olla myös upseerikoulutus.

Palasimme meluun ja hälinään. Päätimme mennä leivoskahveille ja paikka osoittautui erinomaiseksi konditorio-kahvilaksi. Levättyämme lähdimme kohti metroasemaa, joka oli aivan lähellä.

Metroasema oli pelkistetty, ei koristeluja tai maalauksia. Ei myöskään karttaa metroasema verkostosta! Tähän mennessä se on löytynyt kaikista eri kaupunkien metroista, joita olemme käyttäneet, jopa Moskovasta ja Pietarista. Jälkimmäisestä tosin vain kyrillisin kirjaimin, mutta kaikkeahan ei voi saada. Täällä oli vain suunta kerrallaan luettelo asemista. Mikä tarkoittaa sitä, että pitää tietää millä asemalla jäät pois, jos aiot vaihtaa toiselle reitille jossain muualla, kuin tällä pää asemalla. Kyselimme reittikartan perään lippuja ostaessamme ja vielä myöhemmin kirjakaupassakin. Ei, paperiversiota ei ole. Hämmästyttävää! No ostimme kortit ja latasimme niihin 100 liiraa. Olin tutustunut jo etukäteen metroreitistöön ja se löytyy netistä vaivatta. Lähdimme koeajolle Maltepen asemalla, tarkoituksenamme mennä tarkastamaan rautatieasema.

Asemalla nousimme ylös maanpinnalle ja valittavana kaksi suuntaa mihin lähteä. 50-50 tilanne ja taatusti väärä valinta. No päivä oli kaunis, joten ei häränpäivää. Aikamme käveltyämme totesimme, että emme todellakaan pääse tätä reittiä ratapihan toiselle puolelle ilman todella pitkää patikointia. Näimme kuitenkin ison basaarialueen, joten sinne. Maltepen basaari osoittautui noin jalkapallokentän kokoiseksi katetuksi pääasiassa urheiluvaatteita ja jalkineita myyväksi basaariksi. Oli siellä muitakin vaatteita ja jalkineita, mutta lähes kaikki miehille. Reunoilla oli pienelektroniikkaa jonkin verran. Ei nyt ollut tarvetta, joten jatkoimme takaisin metroasemalle ja siitä vain vähän toiseen suuntaan, niin olimme rautatieaseman uudemmalla puolella. Turvatarkastuksen kautta sisään ja laituriramppia pitkin kiskojen yli vanhan aseman puolelle. Siellä istuskelimme hieman ja fiilistelimme matkalaisia seuraillen. Nämä ovat niitä paikkoja, joissa näkee sitä aidointa porukkaa ko. kansasta. Ankaran kaupunkikuvassa ihmiset ovat hyvin eurooppalaisesti pukeutuneita. Huiveja näkee hämmästyttävän vähän. Nuoret kulkevat navat vilkkuen, eikä vanhemmillakaan naisihmisillä näe pitkää peittävää vaatetusta juuri ollenkaan. Myös nuorten välinen kanssakäyminen on hyvin vapaamielistä verrattuna esim. Ananyan.

Matka jatkui Genclik puistoon, joka on Uluksen kaupungin osassa. Tässä puistossa on suoalueet Atatürkin päätöksestä muutettu tekojärveksi. Alueella on huvipuisto ja hyviä kahviloita. Kuljimme puiston läpi ja päädyimme Melike Hatun Camii moskeijaan. Moskeija on hieno vierailupaikka. Eki pääsi sisään, mutta minä en. Minulla oli muuten säädyllinen pukeutuminen, mutta turistihuivien puuttuessa, sisään ei ollut asiaa. Ei haittaa, tehdään se moskeija päivä…

5.5.2024 sunnuntai

Aamu valkeni harmaana ja kylmänä. Jostain syystä mittari ei osunut silmiini, mutta iho kertoi ilman olevan kylmempi kuin eilen. Nukuin hieman huonosti, niin ehdin aamulla kirjoittaa yhden päivityksen ennen aamupalaa. Aamupalan jälkeen otimme hitaan lähdön ja pohdimme mihin menemme tänään.

Puolilta päivin lähdimme suunnistamaan taas metroasemalle. Metrolla kohteena oli vihreän reitin toinen päätepysäkki, Dikimevi. Tämä jo osataan, joten homma hoitui ongelmitta. Pääteasemalla sitten kerrankin oikeasta aukosta ulos (osattiin lukea opasteet – on muuten ihan selkeät). Kohteena oli Ankara Kalesi, joten ylös oli suunta. Ankara on sitten sen verran mäkisiin maisemiin rakentunut, että koko ajan on ylä- tai alamäkeä. Mikäli ei aio kokonaan liikkua takseilla (on runsaasti ja hieman edullisempi hintataso, kuin Alanyassa) tai vaihtelevasti julkisia käyttäen, niin kunto pitää olla melko hyvä. Nyt näkyi selvästi, että ollaan vanhemmalla asutusalueella. Kaupunkimaisemassa näkyi enemmän huivitettuja naisia, rakennuskanta oli vanhempaa ja huonokuntoisempaakin. Eilen olin etsinyt keskustasta huivia itselleni, enkä ollut löytänyt kuin jonkun hippihuivin, jota en kelpuuttanut. Olen menossa moskeijaan, en teema-bileisiin. Täällä oli huiviliikkeitä. Kriteerinä, simppeli ja yksivärinen. Erkki olisi tahtonut ostaa värikkään silkkihuivin. Joo, ihan kiva, jos hän haluaa pitää sellaista. Minä en. Siis ostettiin kaksi: puuteri roosa (Hannele, just sun väri) ja ”ei minkään värinen”, sopii minulle.

Tavoillemme uskollisesti lähestyimme kohdetta täysin väärältä puolelta. Autenttisen vanhan kaupungin puolelta, jota ei varmaankaan haluttaisi turisteille näyttää. Pieniä likaisia lapsia leikki keskenään, leveästi hymyillen ja rupatellen. Osa taloista oli aivan lahoamispisteessä ja joistakin oli jo katto tullut sisään. No ääntä kohti! Sieltä se kansoitettu, ehostettu vanha kaupunkikin löytyi. Poikkesimme kuitenkin heti alkuun pikku välipalalle. Aurinko oli taas alkanut paistaa, joten vähensimme vaatteitamme. Syötyämme lähdimme nousemaan ihmisten kansoittamaa, lahjatavaramyymälöiden reunustamaa reittiä kohti linnoitusta.

Huomasimme museon, joka oli listallamme. Arkeologinen museo. On kuulemma ihan must. No jos jotenkin tähän hieman objektiivista arviota saa antaa, niin paljon parempia arkeologisia museoita on monissa muissa Turkin kaupungeissa. Ei ole pakko käydä. Siisti, sievä ja hieman taiteella lisätty hyvin steriili paikka. WC:stä otin kuvan, kun oli niin pelkistetty. Ulkokuori on osmaanien aikakaudelta, mutta sitten sisällä on jo ihan muuta. Rakennuksen ja museon historia on sinänsä mielenkiintoinen. Ataturk:n tahdosta aikanaan perustettu ja saneeraukset hoidettu. Nykyään kuitenkin jo muuta kuin aikoinaan.

Sitten linnoitukselle. Meitä odotti jo tulleiden ihmisten lisäksi HUIKEAT MAISEMAT. Sieltä avautui maisema lähes koko tähän Uudenmaanläänin kokoiseen kaupunkiin (no joistain suunnista se kipuaa vuoren rinteen yli näkymättömiin). Itse linnoituksella ei ollut muutamaa pikku kahvilaa lukuun ottamatta muuta katsottavaa kuin maisemat. En suosittele liikuntarajoitteisille enkä pikkulapsille. Matka huipulle ja takaisin oli kuitenkin mielenkiintoinen kokemus, keskellä sitä uskomattoman monipuolista krääsätarjontaa. Ihmeteltävää piisasi, vaikka ei lompsan aukaisuun asti.

Vielä oli yksi kohde näkemättä, Ahi Serafettin (Aslanhane) Camii. Se on Unescon maailman kulttuuriperintöluetteloon kuuluvana moskeija, joka on omalla ainutlaatuisella tavallaan näkemisen arvoinen. Se on yksi Ankaran tärkeimmistä historiallisista rakennuksista. Rakennettu 1200-luvun alussa, seldzukien aikana. Se on arkkitehtonisesti hyvä esimerkki aikakaudestaan. Ahi Serafettin kunnosti moskeijan vuosina 1289-1290, moskeija tunnetaan siis myös henkilön nimellä. Katto on puuta ja osa käytetyistä kivistä ja rakenteista on peräisin vanhemmista sivilisaatioista. Arslanhane moskeija on saanut nimensä näistä leijona aiheisista kivistä, joiden tiedetään kuuluvan roomalaisiin ja bysantilaisiin rakenteisiin. Minä kietaisin huivin päähäni ja menin moskeijaan naisten parvelle. Eki oli alhaalla miesten kanssa. Rukous oli meneillään, joten valokuvaus oli lähes mahdotonta. Pois lähtiessä meitä lähestyi nuori mies ja alkoi kyselemään mistä olemme. Kerroimme ja siirryimme ulos jatkamaan juttua. Hetken aikaa jutusteltiin ja hän esitteli siskonsa, joka on Hollannissa englannin opettajana, mutta nyt lomalla. Nämä nuoret aikuiset puhuivat sitten todella täydellistä englantia. He olivat menossa hyvään kahvilaan, mutta me jatkoimme kohti kotia, aikomuksenamme poiketa matkalla syömään jotakin.

Ruokailun jälkeen ostamaan vettä ja iltapuhteille. Huoneemme oli siivottu ja pyyhkeet vaihdettu, joten suihkuun. Kävelyä kertyi tänään noin 10 km, joten ei huonosti tänäänkään. Ilmat suosivat meitä myös tänään.

6.5. maanantai

Aamu valkeni kristallin kirkkaana ja aurinko paistoi suorastaan kuumasti, mutta lämpötila nousi vain 18 C. Aamupalan jälkeen, teimme taas päiväsuunnitelman ja hieman ennen yhtätoista lähdimme matkaan. Tuttuun tapaan metroasemalle.

Tänään kohteenamme on Anıtkabir. Ataturkin muistoa ja uudistuksia kunnioittava Anıtkabir avattiin vuonna 1953. Se on museo, mausoleumi ja palatsimainen kompleksi, joka on ainutlaatuinen vierailupaikka ja jonka näkymät ovat todella hienot. Kohde on upea, vaikuttava ja jokaista elementtiä on tarkoin harkittu. Arkkitehtikilpailun voittaneen suunnitelman rakentaminen kesti kaikkiaan 9 vuotta. Lopputulos tuo symboliikan ja eri puolilta maata tuotujen rakennusmateriaalien kautta esiin maan, kansan ja Ataturkin vahvuutta, yhtenäisyyttä ja hyvyyttä. Tämä oli nyt suorastaan törkeän lyhyt tiivistelmä, mutta lisä tietoa on kyllä saatavilla runsaasti googeloimalla.

Matkaan lähtö ja metromatka sujui ongelmitta. Mutta kuinka se maanpäällinen osuus voi olla niin vaikeaa? Taas oli 50-50 tilanne ja taashan se meni väärin. Siinä kiertäessämme koko aluetta päästäksemme portille, purnasimme tämän maan huonoa matkailukohteiden opastusta. Maan yksi tärkeimmistä matkailukohteista on vailla kunnollisia opasteita. Isossa eteen tulleessa risteyksessä oli autoilijoille opaste isossa risteysopastepylväässä. Onneksi huomasimme sen. No eipä tuo kävely ole ennenkään haitannut. Keli oli kaunis ja seura A-luokkaa, ei kun tassua toisen eteen. Taas kerran nousua oli koko matka, totta kai. Tämä pytinki on rakennusaikoinaan näkynyt koko kaupunkiin. Pitkälle näkyy nytkin, mutta hyvinkin korkeaa rakennuskantaa on maisemakuvaan myöhemmin tullut.

Löysimme pääportin ja menimme sisään. Tämä paikka oli ilmainen?! En tiedä onko normaali tilanne. Seremonialliselle aukiolle päästyämme näimme, että oli koulujen valmistujaispäivä. Eri koulujen, eri ikäisiä opiskelijoita oli pilvin pimein pihalla. Lisää tuli ja osa poistui. Luokkakuvia ja kaverikuvia otettiin juhla-asuissa ja tunnelma oli lähes hillitön. No siellä välissä koitimme pujotella ja saada osamme kulttuurikohteesta. Ei voinut oikein kiukkuinenkaan olla, kun toisten riemu oli niin käsin kosketeltavaa.

Ennen pois lähtöä menimme leivoskahveille museokahvilaan. Siellä rakastunut baarineiti ei meinannut millään antaa meille huomiota, kun teimme tilausta. Ylkä poistui just kun tulimme ja jäi neidon verkkokalvoille niin tiukasti, että piti oikein kahteen pekkaan häntä huhuilla ja viittoilla kahden metrin päästä. Viimein hän hyvin vastahakoisesti irroitti silmänsä pois ajavasta autosta ja saimme leivoskahvimme. Maksu olikin sitten toinen juttu. Paikalle tuli kollega, ja sitten alkoi tarina ja voihkinta. Eki meinas jo hermostua, mutta sai otettua asian huumorin kannalta. No kaffen jälkeen sitten uuteen nousuun.

Lähdimme vihreän linjan päätepysäkille Asti:n. Päätepysäkki on linja-autoasemalla, jonne tulimme ja josta 10.5. lähdemme takaisin kotiin. Olihan asema! Laitureita kolmessa kerroksessa, samoin muitakin palveluja. 155 laituria ja näyttötaulut kuin lentokentillä. Laituri tulee näkyviin puolitoista tuntia ennen lähtöä. Kävimme ottamassa tuntumaa ja arvailemassa, mistä osasta asemaa meidän lähtömme mahdollisesti on. Tutkimusmatkamme päätteeksi menimme syömään yhteen lukuisista ravintoloista. Kun olimme lähdössä pois, emme löytäneet metroa! Niin hyvin olimme pyörineet asemalla ja ihmetelleet sen kokoa. Etsimme ykkös kerroksesta liukuportaita maanalle – ei löytynyt. Kysyimme asiaa ja meidät ohjattiin kakkos kerrokseen. Aivan, metro oli noussut maan pinnalle ennen asemaa. Olimme niin hämmentyneitä asemasta, että olimme unohtaneet tämän ”pikku jutun”. No ehkä nuo kävellyt kilometritkin hieman vaikuttivat asiaan… No loppu sujuikin hyvin.

Hotellilla soiteltiin hieman puheluja ja vietettiin rauhallista ”koti-iltaa”. 14 km tuli tänäänkin käveltyä. Hyvä päivä.

7.5.2024 tiistai

Tänäänkin aamu valkeni kirkkaana ja aurinkoisena. Päätimme, että tänään vierailemme kahdessa isossa moskeijassa ja katselemme vähän kauppoja. Aamiaisen jälkeen lähdimme matkaan, vaihteeksi ihan maan päällä. Olemme kävelleet niin paljon tämän kaupunginosan (Kizilay) katuja, että se on jo tuttu. Nyt suuntasimme ensimmäiseksi ihan nurkan taakse Kocatepe Camii moskeijaan. Sen vieressä kuitenkin katseemme kohdistui AK puolueen puoluetoimistoon. Ei ihan vaatimaton. Oli ihan pakko kysyä lupa ensin ja ottaa kuva vasta sitten. Näiden kanssa ei viitsi arpoa kuinka käy.

Sitten tutustumaan ”koti-moskeijaan” (äänen toisto ja rukoilijan ääni on muuten paljon kauniimpi, kuin Alanyan kotona). Kocatepe Camii on Ankaran suurin moskeija. Se on rakennettu vuosina 1967-1987. Sen koko ja näkyvä sijainti on tehnyt siitä maanmerkin, joka näkyy melkein mistä tahansa Ankaran keskustasta. Moskeija on todella upea. Koristelu noudattelee Ottomaanien aikakauden mukaista tyyliä. Siellä pystyi kuvaamaan rauhassa ja myös naisten parvelta oli hyvä näköyhteys alas. Säleiköt olivat vain osittaiset ja hyvin harvat.

Moskeijan jälkeen lähdimme kohti toista moskeijaa kävellen. Ulus:n alueella olemme jo käyneet myös pariinkin otteeseen. Ei siis huolta ja ”noin suunnistaminen” onnistui moitteitta. Matkalla törmäsimme tosikatuun ja yhden eritasoliittymän alle rakennettuun basaarialueeseen. Pyörimme siellä hyvän tovin ja jotain tuikitarpeellistakin tuli ostettua. Matka jatkui kohti Melike Hatun Camii, moskeijaa. Se on valmistunut 2017 ja on näyttävä rakennus. Selvästi modernimpi koristelu, kuin Kocatepe moskeijassa. Naisten parvelta ei juurikaan nähnyt alas. Näköeste oli todella peittävä. Sain kuitenkin otettua joitakin kuvia tästäkin moskeijasta.

Nyt olikin sitten jo tauon paikka ja lähdimme etsimään kahvilaa. Eksyimme varsinaiselle basaarialueelle. Täytyy sanoa, että täällä oli sitten sitä aidointa Ankaraa. Myynnissä oli elävistä tipuista suurkeittiölaitteisiin, aivan kaikkea maan ja taivaan väliltä. Ensin oli kadullinen kylmälaitteita aivan laidasta laitaan, sitten seurasi kadun tai korttelin verran, huonekaluja, peltiseppiä, jotka valmistivat ja myivät erilaisia lämmittimiä, keittimiä, astioita ja mitä vaan. Vaatteita, kenkiä, valaisimia… kaikkia myymälöitä oli valtavasti. Sitten tuli vastaan 500 vuotta vanhaan caravanserai:n (karavaanien majatalo/levähdyspaikka) rakennettu Suluhan Basaari. Keskellä olevassa entisessä pienessä moskeijassa on aivan viehättävä kahvila ravintola. Sinne siis. Saatiin todella ihanat annokset. Eki söi hampurilaisen ja minä pinaatti-juusto gözlemen. Tauon jälkeen lähdettiin hämmästelemään kakkoskerroksen harrastetarjontaa. Mitä ikinä tarvitset käsityöharrastuksiin, niin täällä niitä on. Aivan käsittämätön paikka! Sieltä sitten tulimme alas ja rakennuksen toiselle puolelle, jossa oli suuri kauppahalli. Täällä oli hyvä tuoksu! Edes kalaosastolla (joka oli valtava) ei haissut pahalle. Hinnat huokeat. Esim. lohi oli 100TL/kg. Muutenkin hintavertailuissa Ankara osoittautui Alanyaa edullisemmaksi. Yksi vanha mies oli sitä mieltä, että kun hän tarpeeksi kauan puhuu meille, niin ymmärrämme. Totta, ymmärsimme – hän oli bulgarialainen 😊. Ihmiset ovat erittäin ystävällisiä. Yllättyvät, kun emme ymmärrä turkkia. Ulkonäkö ei paljasta täällä vaaleiden turkkilaisten joukossa heti. Osalla ei ole käsitystä Suomen sijainnista, mutta ketkä tunnistavat maan, ovat kansallisuudestamme tyytyväisiä.

Sitten viimein lähdimme kotimatkalle. Olimme olleet tällä basaarialueella kuusi tuntia. Ekikin löysi itselleen tuomisia – poran terän. Ei voi miestä moittia mielikuvituksen puutteesta.

8.5.2024 keskiviikko

Ja taas ilman haltijat suosivat meitä. Kaunista ja kirkasta. Lämpötila 18 C, mutta auringossa kuuma. Ilma noin yleisesti ja tuuli ovat vilpoisia, mutta siitä huolimatta aurinko on todella lämmin – ilma ei vain lämpiä täällä ylhäällä. Aamupalalla pientä hässäkkää, kun ruokasalin mies oli vaihtunut. Hän ilmoitti huoneen avaimen nähtyään, ettei meille ole aamupalaa!? Hän ei puhunut englantia, joten translaterilla sitten keskustelimme. Ilmoitin hänelle, että olemme syöneet aamupalan joka aamu ja 10. 5. syömme sen viimeisen kerran. Hän inttämään, ettei huoneemme hintaan kuulu aamupalaa. Sanoin, että tiedetään, mutta emme saaneet sitä varausjärjestelmän kautta tilattua ja tullessamme sanottiin, että maksatte lähtiessänne. No ruokaa saimme. Kun sitten olimme lähdössä liikkeelle, tuli ihana asiakaspalvelijamme Ozlem (joka oli alun epäselvyyksien jälkeen ottanut tehtäväkseen kysellä viihtymistämme joka päivä) vastaan käytävässä. Hän ei ollut edes työvuorossa ja pahoitteli epämuodollista pukeutumistaan, mutta kysyi taas onko kaikki sujunut hyvin. Kerroin aamun sählingin ja hän lähti heti respaan kanssamme. Hän oli sitä mieltä, ettei meidän tarvitse maksaa ruokailujamme, mutta me kieltäydyimme tästä. Totta kai maksamme ruokamme. Pienen kinan jälkeen sovimme, että maksamme, kun olemme lähdössä. Ozlem on ilmeisesti ainut, joka puhuu englantia hyvin ja hän toimii ilmeisesti hotellipäällikkönä. Tuntuu olevan valtuudet tehdä päätöksiä joka asiasta.

No matkaan. Tänään oli taidemuseo päivä. Lähdimme jalkapatikassa jo osittain tuttuakin reittiä kohti Ankaran taidemuseota. Samalla tontilla, aivan vieressä, oli Etnografinen museo, joten ostimme yhteislipun molempiin museoihin. Ensin kiersimme taidemuseon. Jos suoraan sanon, niin ei kyllä ollut kovin kummoinen. Osa tauluista oli todella iäkkäitä, mutta myös huonokuntoisia ja vähintäänkin puhdistamisen tarpeessa. Kun on käynyt muualla maailmalla taidemuseoissa, niin ikävä kyllä tämä oli niihin verrattuna hyvin vaatimaton. Otin kuviakin hyvin rajallisesti…

Seuraavaksi menimme etnografiseen museoon (johon Eki ei alun pitäen tuntenut mitään kiinnostusta). Se osoittautui todella hienosti rakennetuksi ja kiinnostavaksi. Sitä kiertelimme hartaasti, mikäli niin voi sanoa, kun lapsiryhmä seurasi kintereillämme ja oli aika ”eläväinen”. Yhden ääninäytteen videoin 😊. Menimme ihanaan puistoon museokahvilan teestä nauttimaan ja leppuuttamaan korviamme.

Sieltä jatkoimme kohti eilistä basaarialuetta. Se oli niin todella kiehtova ja oli jäänyt ostamatta ”pari pikku juttua”. Minä kiertelin askartelukauppoja ja Eki odotti kärsivällisesti seuraillen kauppapaikan meininkiä. Sitten lähdettiin Erkin hankinnoille. Ekillä on pettämätön taktiikka noissa hankinnoissaan. Kun hän päätti alkaa kalastaa, niin hän osti virvelin. No ei sitä rannalta tule (kuulemma). Sitten piti ostaa vene ja perämoottori. Eikä niitä rantaan saa ilman traileria, sekin vielä. Nyt tuli eilen hankittua se poran terä, niin arvatkaa mitä tänään tuli matkamuistoksi. Oikein, iskuporakone! Tarvitaan kaksi reikää Alanyan kodin seinään ja kun halvalla sai…

Sitten moskeijan vessan kautta kotimatkalle. Kävimme metkalla syömässä hyvät kala-ateriat (6,20e/ateria juomineen). Kaupan kautta hotellille. Kilometrejä kertyi 11 km. Antoisa päivä.

9.5.2024 torstai

Aamutuimaan jo aisti lämmön! Ei aivan kirkasta, mutta pilvipoutaa ja 24 C lämmintä. Aamupalakin sallittiin tuttuun tapaan ongelmitta, vakio aamiastarjoilijan läsnä ollessa. Otimme hitaan aamun ja lähdimme liikkeelle vasta varttia vaille puolen päivän. Ozlem (Kaipaus), hän on Kazakstanista lähtöisin, oli respassa toivottamassa meille mukavaa päivää.

Tänään oli ns. ylimääräinen päivä ja päätimme mennä metrolla tutustumaan Harikalar Diyari:n lastenpuistoon. Matkaa sinne on noin 30 km ja metrollakin matka kesti kolmisen varttia. Pysäkki oli neljänneksi viimeisin. Matka kulki osittain maan pinnalla ja saimme selkeän kuvan siitä, miten valtavan laaja tämä kaupunki on jo pelkästään tähän suuntaan. Kohteemme oli vuorten toisella puolella keskustasta katsottuna, joten tämä paikka ei millään näyt edes keskustan näkötorneihin. Kaupunki jatkui vielä kohteesta eteen päinkin silmänkantamattomiin.

Puisto sinällään oli valtava alue, jossa oli runsas valikoima ravintola- ja kahvilapalveluja, isoja piknik alueita, konserttirakennus ja tietysti lapsille monenlaisia leikkipaikkoja ja muita aktiviteettimahdollisuuksia. Sitten se helmi: satupuisto-osa. Siellä on jos jonkinlaista satu- ja sarjakuvahahmoa. Tämä kaikki oli tekojärven rannoilla ja pienellä saarella. Tällä hetkellä aluetta kunnostettiin sesonkiin, joten meitä kiertelijöitä oli todella vähän. Tekojärvi oli tyhjä ja sen pohjaa pestiin täyttämistä varten. Paikka on todella upea ja varmasti täynnä väkeä kesäsunnuntaisin, kun metro tulee aivan portille. Kiertelimme siellä ihanan lämpimässä kelissä, istuskelimme välillä puutarhakeinussa teellä, pienen raukeuden vallitessa mieltä ja jäseniä.

Sitten uuteen nousuun! Paluumatkasta päätimme poiketa ostoshelvettiin, jonka olimme nähneet yhdellä väliasemalla. Ensin kuitenkin poikkesimme Istanbulin asemalle. Aivan uusi ”lähiö” (suomalaisen kaupungin kokoinen). Ihan vaan fiilistelimme siellä tovin ja kävimme leivoskahvilla nettikahvilassa (sellaisessa uuden polven nettikahvilassa). Todella moderni ja viihtyisä paikka, kaikilla sähköisillä herkuilla.

Seuraavaksi ostoshelvettiin, vaikka ei niin kauheasti huvittanut, mutta mentiin uteliaisuuttamme kuitenkin. Siellä sitten ostoksille tulevina mummoina ja pappoina. Ihan ”vähän” innostuttiin. Nämä ei ole oikein meidän paikkoja, mutta nyt löytyi sopiva kauppa. Päätettiin mennä kotimatkalla syömään, jotta ei tarvitse lähteä uuden kerran liikkeelle.

Ruoka oli hyvää. Ozlem oli vastassa ja esittelimme hänelle ostoksiamme. Hyvä päivä. Kävelyä tuli tänäänkin 8 km.