Harhailuretki Istanbuliin helmikuussa 2025

Matkan alku ei oikein mennyt ihan niin kuin siellä kuuluisassa Strömsössä kaikki menee.

Linja-autoliput Istanbuliin tilattiin hyvissä ajoin noin kolme viikkoa aikaisemmin. Etupenkkiin tietysti. Ja miksikö linja-autolla 15 tuntia, kun voisi mennä pikaisesti lentäenkin (ja kutakuinkin samaan hintaankin)? No, linja-autosta näkee muutakin kuin kohteen paikan päältä. Tyytyväisenä sitten suunnittelimme reissupäivien kohteita ym. mitä reissulta haluaisimme. Noin viikkoa ennen lähtöä, linja-autofirmalta tuli paluumatkan peruutus!? No minä sinne sitten yhteyksiä ottamaan ja sain siirrettyä liput noin 4 tuntia myöhempään lähtevään bussiin.

Lähtöpäivänä bussifirmasta soitettiin, että klo 21:00 lähtevä menomatkan vuoro on peruttu. Siinä leipomossa seisoskellessani (klo 14) sain siirrettyä lippumme edelliseen vuoroon, eli klo 18:00 lähtevään bussiin. Siinä alkoikin tulla kiire kotiin, ruoan laittoon ja suihkuun sekä tavaroiden pakkaukseen (oli kyllä katsottu jo valmiiksi).

Matkaan päästiin kuitenkin aikataulun mukaan, hyvissä ajoin. Taksitolpalle porttiamme vastapäätä ja pirssin tilaukseen. Cemal kävi tarjoamassa kyytiä kun huomasi meidät, mutta torjuimme tarjouksen, koska olimme jo tilanneet taksin. No eihän sitä sitten kuulunut. Cemal, aina avulias talonmiehemme oli jäänyt valvomaan tilannetta. Lopputulos oli, että Cemal heitti meidät bussiaemalle. Halit ja heiheit heitettyämme setvimään lippuasiaa loppuun. Kaikki kunnossa ja pääsimme bussiin…  

… mutta emme tietenkään toivomillemme paikoille. Jossain vaiheessa hoksasimme, että emme ole menossa edes samalle pääteasemalle Istanbulissa, kuin olimme toivoneet. Tämä tosin muuttui matkan varrella. Meitä oli muutama muukin vaihtanut tähän bussiin ja firma kuskasi meidät perutetun vuoron päätepysäkille.

Matka sujui kaiken kaikkiaan hyvin, eikä paikkojen vaihto ja esteettömän näkymän puuttuminenkaan haitannut, kun pimeys tuli jo niin varhain (ei niitä maisemia olisi nähnyt edestäkään). Matka eteni hyvin ja taukoja oli riittävästi. Oli hyvät omat eväät mukana ja kärrykin kiersi tarjoiluineen kolme kertaa, vettäkin oli vapaasti tarjolla enemmän kuin jaksoi juoda. Puolen yön aikaan bussiin tuli poliisit tarkistamaan oleskeluluvat/passit. Yksi matkustajista siirtyi poliisin huostaan ja jäi kyydistä pois… Meillä muilla ilmeisesti kaikki kunnossa.

Aamun valjetessa tuli lumipeite maassa näkyviin. Kyllähän me olimme säätiedotuksia seuranneet ja olimme varautuneet ”talvisempiin” varusteisiin, miten se ”talvi taas pääsikin yllättämään”. Kello 11:00 olimme perillä Esenlerin linja-autoasemalla, laiturissa 146 (kohtuullisen kokoinen asema). Aikaa hotellihuoneen saantiin oli runsaasti, joten otettiin ihan rauhallisesti. Vessan kautta aamupalalle yhteen lukuisista aseman ravintoloista. Taksikuskit kuorivat lunta tuulilaseista ja pelasivat lumisotaa lämpimikseen kyytejä odotellessaan. Minäkin melkein kokeilin ahterillani maan kylmyyttä ja märkyyttä… ette muuten arvaa kuinka hiton liukas on sileä kivilaatta hyhmäisen loskan alla… 

Hyvä ruoka, parempi mieli. Nyt piti alkaa selvittämään miten ja mistä saamme Istanbulkart:n, jolla voimme matkustella julkisilla ympäri kaupunkia. Ensimmäinen uhri ei osannut englantia, toinen rahanvaihtopisteellä neuvoi oikean suunnan ja sitten hetken pyörittyämme oikeassa osoitteessa, yksi mies päätti selvittää mitä etsimme. No hän otti homman hanskaan ja neuvoi koko homman kädestä pitäen. Kortin lunastuksen, latauksen ja vieläpä varmisti, että lähdemme oikeaan suuntaan metrolla. Tätä palvelua oli kertynyt lähelle seuraamaan 6-7 ihmistä ja ukko-raasu sai ristikseen seuraavat autettavat.

Olin Google mapsin ja metrokartan avulla selvittänyt reitin hotellille, joten homma oli hallussa. Hotellimme on Sultanahmet moskeijan läheisyydessä. Onneksi emme ottaneet taksia! Tämän kaupunginosan pikkukadut ovat aivan tukossa ja liikenne etenee apostolinkyytiä hitaammin pitkiä matkoja. Hotellin sijainti on todella hyvä. Siisti perushotelli aamiaisella ja mikä tärkeintä just nyt, todella lämmin.

Tavaroiden purku, pieni breikki ja sitten rohkeasti ulos. Ensin näkyi jopa vanha taivas, mutta jo puolen tunnin kuluttua räntää tuli vaakaan ja mereltä tuuli luihin saakka todella ikävästi. No aina ei mene nallekarkit tasan… (katselin tuossa ent. työkaverin postauksia Aasian aurinkorannoilta…) Tänään oli tavoitteena vain katsoa hieman ympärille ja asemoida itsemme kartalle. Kävellä vähän pitkän istumisen jälkeen ja hahmotella välimatkoja.

Päänähtävyydet ovat muutaman minuutin kävelyn päässä, joten suuntasimme ostoskaduille just parahiksi kun sade oikein alkoi. Poikkesimme kahville. Ajatuksena, että josko kuuro menisi ohi…  ei mennyt, ei. Suuntasimme kulkumme Grandbazaarille. Se on yksi maailman suurimmista ja vanhimmista katetuista markkinapaikoista, koostuen 61 katetusta kadusta, joilla on noin 4 000 myymälää. Se on aloittanut toimintansa 1455, eli 570 vuotta sitten. Katsoimme vain pienen kulman ja ähky tuli. Bazaaripäivä on varattu ihan omakseen, joten nyt vain selvitimme sijainnin ja ruokailimme siellä maukkaat kebabit. Ikäväksemme pojat laskuttivat ylihintaa (ruokalistan hintaan verrattuna), joten tipit olivat sitten siinä. Ruoka itsessään oli todella hyvää.

Sitten hotellille kaupan kautta. Hieman juomista ja hedelmiä iltapalaksi. Olihan tämä mielenkiintoinen päivä.

2. päivä Istanbulissa

Heräsimme todella hyvin nukutun yön jälkeen. Huoneessa oli todella lämmin, mutta pidimme hieman ikkunaa raollaan ja saimme hyvin raitista ilmaakin unen tueksi. Aamupalalle menimme ylös terassiravintolaan, josta oli hienot maisemat Marmaran merelle. Aamu oli kaunis ja aurinko paistoi lämpimästi sinne mihin osui. Pitempiä aikailematta lähdimme aamutoimien jälkeen kohti lähintä metro asemaa kävellen, koska aamu oli kaunis. Metrolla sitten kohti Taksimin aukiota, joka sijaitsee Kultaisensarven (kaupunkia halkova meren lahti) toisella puolella.

Kun nousimme metrosta Taksimin aukiolle, niin ullatuus! Tuli räntää taivaan täydeltä. Sää vaihteli aurinkoisesta pilvipoutaan ja rajuun räntäsateeseen vähintään 9-10 kertaa sen 10 tunnin aikana, jonka olimme liikkeellä. Taksim-aukion keskellä oleva Tasavallan monumentti tuli nopeasti ihailtua räntäsateessa. Hetkeksi pysähdyimme katsomaan Atatürkin kulttuurikeskuksen edessä ollutta mielenilmaisua. En tarkkaan tiedä mistä siinä oli kyse, mutta vahva veikkaus oli omaisten katoaminen epäselvissä olosuhteissa. Naisten käsissä oli puolisoiden ja poikien kuvia. Sitten kulkemaan maineikasta ostoskatua, Istiklal Caddesia. Tällä kävelykadulla kulkee myös historiallinen raitiovaunu edestakaisin, villisti kelloja kilkutellen (että ihmiset osaisivat väistyä). Nähtävää on paljon, joten huomio pitää jotenkin herättää.

Lähdimme etsimään seuraavaa kohdetta, jonne minä erityisesti halusin. Tarihi Cumhuriyet Meyhanesi, Atatürkin kantakapakka. Cumhuriyet eli Tasavalta, jonka tunnelma on kuulemma melkein kuin missä tahansa meyhanessa, anisviinaa, mezejä ja kala-aterioita tarjoilevassa tavernassa, paitsi että täällä seinäkello on pysähtynyt näyttämään ikuisesti varttia yli yhdeksää, Mustafa Kemal Atatürkin kuolinhetkeä. Kellon viereen, nurkkapöydän luokse, on kehystetty Turkin tasavallan perustajan muotokuva. Samaiseen pöytään puolijumalan asemaan kohotettu Atatürk pakeni johtajan velvollisuuksiaan rakilasin ääreen. Ei ollut auki – vielä, joten eteenpäin eläväisen mieli.

Tossua toisen eteen räntäsateessa ja vuoroin auringon sulattaessa rännän vaatteisiin. Nyt läheiselle metropysäkille ja määrän pääksi tuli viimeinen pysäkki, ilman mitään sen kummempaa kohde vaatimusta. Nyt oli törmäilty turisteihin jo tarpeeksi yhteen sessioon ja päätettiin lähteä katsomaan, mistä ne paikalliset lähtevät töihinsä. M2-reitin pohjoinen päätepysäkki on Haciosman. Siellä nousimme pintaan ja enää ei lumisade yllättänyt, kun lähdimme etsimään murua rinnan alle. Löysimme nopeasti pienen Çorba eli keittoravintolan. Todella maukkaat kanakeitot (todellinen pikaruoka Turkissa), korillinen leipää ja kaksi vesipulloa sekä teet maksoi 260 TL eli 7 €. Leipä kuuluu aina keiton hintaan, mutta täällä ei laskutettu vesistä eikä teestäkään. Matka jatkui ja taas keli selkeni. Nyt vahvistui eilinen havaintomme, kun illan suussa etsimme ruokakauppaa. Turistialueella ei ole kunnollisia ruokakauppoja. Herkkuja on tarjolla yllin kyllin ja vettä kyllä saa joistakin myymälöistä, mutta ketjukauppoja A-101, Migros, Bim…. ei löydy. Täällä missä nämä työssäkäyvät perheet asuvat, esikaupunkialueilla ja lähiöissä oli sitten sitäkin runsaampi myymälä tarjonta. Ravintoloita rajallisesti, mutta hinnat edullisia. Kävelimme pääkadun päästä päähän ja poikkesimme paluumatkalla konditoriaan kakkukahville. Ovi leipomoon oli jo auki, koska leipominen oli jo lopetettu tältä päivältä. Ja kiesus kun siellä rosteri hohti! Laitteet olivat parasta A-luokkaa ja kaikkialla kiiltävän puhdasta. Oli ilo nauttia kakkukahveet ja kehua niitä omistajalle itselleen, joka oli halunnut tulla meitä palvelemaan. Seuraavaksi poikkesimme kultasepälle, ihan vaan uteliaisuudesta. Ranneketju jota katsoin meni heti vaa’alle, joka määritteli hinnan. Kauppoja ei kuitenkaan tehty.

Sitten takaisin metrolle ja kohti Galata Kulesin tornia, joka sijaitsee melko lähellä Taksimin aukiota. Oltiin saatu jo rauhoituttua ruuhkasta, josta emme erityisesti pidä.

Ja voi herra mun vereni! Tämä väen paljous on ihan valtava. On hyvin vaikeaa käsittää, että ihmisiä on näin hirveästi sesongin ulkopuolella. Mitä tämä lainkaan on sesongin aikana. Torniin oli 100 metrin jono, joka odotti päästäkseen ikivanhan tornin (ei edes kovin korkea) näköalatasanteelle. Toki Galata-torni, genovalaisten vuonna 1348 rakentama tähystyslinnake on jyhkeänä jyrkällä rinteellä ollut aikanaan maanmerkkinä, ja sieltä on ollut hyvä valvoa meriliikennettä Välimereltä Mustallemerelle ja toisinpäin. Mutta kuitenkin… Päätimme lähteä  mielenkiintoisten kapeiden myymäläkatujen sokkelossa laskeutumaan kukkulalta rantaan, kohti Galatan siltaa. Ja toden totta, kalastajia oli onkineen kalastamassa runsaasti. Jotkut kalastivat ”isompia” pikkukaloja ja toiset lippoivat hamssia. Saaliit eivät olleet suuren suuria, mutta kalamiehen sitkeydellä siellä värjöteltiin.

Siltaa pitkin Eminönün puolelle ja suoraan Mısır çarşısı:neli maustebasaariin. Läpikulku, palataan kun on ostospäivä. Tämäkin basaari on ihan hallitsemattoman suuri. Totesimme, että basaari ja ostoskatujen verkosto jatkui aina Suurelle basaarille asti, jossa eilen kävimme. Alue on valtava ja täynnä ihmisiä (emmekä tiedä vielä sesongista mitään).

Ruokapaikan haku läheltä hotelliamme olikin sitten hieman haastavampaa. Hintataso on korkea ja valikoima kirjava. Löysimme kuitenkin kivan turkkilaisen ravintolan hieman Sultanahmedin alueen reunoilta. Tarjoilija töppäsi ja saimme annoksemme (samat annokset) eri aikaan. Jaoimme kummatkin, jotta saimme syödä lämmintä ruokaa yhtä aikaa. Lasku tuli ja totesin sen suuremmaksi, kuin tilauksemme mukaan sen olisi pitänyt olla. Maksoimme, mutta tippi jäi antamatta. Pienestä kulmapuodista saimme vettä ja pari suklaa patukkaa. Hotellihuoneessamme tarkasteltiin sitten laskua. 350 tl annokset olivat muuttuneet 450 tl annoksiksi, ranskalaiset perunat maksoivat 210 tl, Efes olut maksoi 300 tl / puolilitraa ja näiden hintojen päälle tuli sitten vero. Listassa oli siis alemmat, verottomat hinnat! No annetaan palautetta somessa. Voihan olla, että listat uusitaan tulevaan sesonkiin, mutta…  Emme ole millään säästömatkalla, joten hyvästä maksetaan, mutta tästä tuli huijattu olo ja se on epämukavaa. Tämähän tapahtui jo eilenkin. Sielläkin saattoi olla listalla verottomat hinnat…

Mitä tänään koulussa opit poika pellava päinen? Kannattaa varata hotelli hyvien liikenneyhteyksien läheisyydestä mahdollisimman kaukaa keskustasta. Paikallisliikenne toimii hyvin, toki kulkuneuvoissa on ruuhkaa aika ajoin, mutta ei mitään Alanyan 2B verrattuna 😊. Näin pääset kohteisiin helposti ja ruokailet edullisemmin sekä löydät tarvittaessa myös ruokakaupan.

3. päivä Istanbulissa

Aamu valkeni melko harmaana. Söimme taas erittäin hyvän ja monipuolisen aamiaisen hotellimme kattoravintolassa. Nyt aamiaisella ei ollut aivan samanlaista ruuhkaakaan kuin eilen. Tänään oli vielä sellainen ”vapaan ohjelman” päivä tiedossa. Tarkoituksena mennä katsomaan, mitä Istanbulin Aasian puoleisesta kaupungista löytyy. Ennakkotietojen mukaan nähtävyyksiä ei juurikaan ole.

Aamiaisen jälkeen kertasin kulkuvälineet ja reitit ja sitten menoksi. Ilma oli taas kauniisti sanottuna, raikas. Eilinen lumi maassa ja uuttakin oli luvassa. Täällä tosiaan suolataan todella paljon kaikkia väyliä, joten pian taas lumi sulaa pinnoilta vesilammikoiksi. Lähdimme taas reippaasti kävellen kohti Kultaisen sarven suuta, josta lähtee lautat Bosporinsalmen toiselle puolelle.

Matkalla törmäsimme Istanbulin historialliselle rautatieasemalle ja poikkesimme siellä olevaan vaatimattomaan rautatiemuseoon. Pienen pyörähdyksen jälkeen siirryimme kivenheiton päässä olevalle lauttaterminaalille. Samaisella kortilla aukenivat portit myös lautalle. Jouduimme odottamaan puolisen tuntia lautan lähtöä, mutta hienoinen räntäsade oli tauonnut ja lämmittelimme auringon paisteessa odotellessamme. Lautta oli pieni ja melko vaatimaton. Sille saattoi ajaa noin parikymmentä autoa ja meitä jalkamiehiä paljon sen lisäksi. Räntäsade alkoi taas ja toi oman mausteensa tämänkin päivän reissukuviin. Aika ajoin näkyvyys oli todella huono. Joimme teet siinä noin 15 minuutin matkan aikana ja kuvasin hieman matkaa. Melkoinen soppa, sanoisin tuosta meriliikenteestä. Ei juuri eroa tieliikenteestä. Siellä iso konttialus huudattaa sumusireeneitään, kun niin risteilyalukset kuin kalastajapaatitkin yrittävät mennä edestä viime tipassa. Kuka sitä nyt odottamaan joutaisi? Sitten, onko ihan oikeasti meriliikenteessä yhteisiä sääntöjä? Onko ok, että syvällä rahtiliikenneväylällä kelluu pienen pieniä kalastusveneitä (siis ei aluksia) vaarantamassa oman henkensä lisäksi myös muiden vesiturvallisuutta, niin ja nämä risteilyalukset ja lautat lisäksi. Noita rahtialuksia menee siis vähintään 10 min. välein salmesta läpi. No olkoon. Tämä nyt vaan tuli mieleen… Yksi läheltäpiti tapaus ehdittiin nähdä.

Aasianpuoleiselle rannalle tultiin Haremin lauttarantaan. Sieltä lähdimme kävelemään rantabulevardia pitkin pohjoiseen, kohti Üsküdaran kaupunginosaa. Matkalla ilma hieman selkeni ja lunta tuli vain hiukan, joten lompsimme rauhalliseen tahtiin rantoja, kissoja ja lokkeja katsellen.

Kız kules:stä eli Neitsyttornista tyydyin ottamaan vain kuvia rannalta käsin, koska keli oli sen verran hyhmäinen, ettei tällä kertaa tullut lähdettyä. Paikka on historialtaan mielenkiintoinen ja ristiriitainen. Jos on aikaa, niin kannattaa Googeloida.

Päätimme tutustua hieman Üsküdaraan ja lähdimme kierrokselle. No ensimmäisenä vastaan tuli mielenosoitus ja ilmeisesti odotettavissa ongelmia, koska paikalla oli useamman linja-autolastin verran poliiseja ja mellakkavarusteita valmiudessa. Väistimme tätä. Löysimme pienien ostoskatujen verkoston, vanhan kylpylän ja sitten aivan ihanan konditorion, jonka 3. kerroksessa oli upea ravintola. Leivoskahvit olivat todella ihanat. Naapuripöydän nuortaparia seurasimme syrjäsilmällä. Eki totesi heti siinä kahvejamme odotellessa, että tuossa ollaan suhteen alkuvaiheessa ja eikös se mies sitten siinä leivoskahviemme lomassa antanut Turkkiprinsessalleen sormusrasian. No siitähän se kujerrus alkoi. Oli niin makiaa, että turhaan tuli leivokset tilattua (tosin en kyllä olisi omastani enää luopunutkaan). Oli se nättiä katsottavaa, mutta se oli sitä suhteen alkuaikaa…

Sitten palailimme Üsküdaran metroasemalle ja lähdimme linjan M5 päätepysäkille, Samandıraan. Siellä oli kohtuullisen pikkukaupungin kokoinen kaupunginosa, ilman mitään suurempaa vetovoimaa. Nukkumalähiö ehkä enemmänkin. Metrolla takaisin Üsküdaraan, jossa latasimme korttiimme hieman lisää valuuttaa. Siirryimme ratikkaterminaaliin ja sama juttu. Lähdimme päätepysäkille ja linjalle B1 Gebzeen. Tämä linja kulkee Istanbulin Aasian puolella, rantaa myötäillen, etelään. Osittain tämäkin kulkee maan alla, eikä siis eroa metrojunista kovinkaan paljon. Alun jälkeen kuitenkin kuljimme maan päällä ja oli mielenkiintoista havaita, kuinka jotkut asema-alueet olivat matalaa vanhaa rakennuskantaa ja sinne väliin oli rakennettu uusia asuma-alueita. Kaupunki oli siis laajentunut kylästä toiseen ja välit olivat korkeaa, uutta ja uljasta rakentamista, niissä luonnollisesti omat pysäkkinsä. Tämän reitin varrella oli myös Istanbulin Aasian puoleinen rautatieasema ja yhteys Sabihan lentokentältä. Tämä kannatta pitää mielessä, koska tämä raitiovaunureitti menee meren alitse Euroopan puolelle Istanbulia.

Gebzen päästyämme olimme valmiita syömään ja löysimme hyvin perinteisen ravintolan. Ei menua!? Tarjolla oli joko Shish kebabia tai Döner kebabia lampaanlihasta. Varras pyöri vaakatasossa! Otimme vartaat, shish kebabit. Tarjoilija toi lautaset ja haarukat, veden, teet, tomaattikuutiot asianmukaisin maustein ja maustetut sipulirenkaat sekä ohuet leivät korissa. Sitten tuli molemmille omat vartaat. Hän vahti ohimennen ruokailuamme ja kun vartaat olivat loppumaisillaan, hän toi toiset kuumat vartaat. Oli taivaallista maultaan. Yksinkertaista ja hyvää. Palvelu sujui vaikka kukaan ei puhunut englantia. Ja sitten hinta: 540 tl eli noin 14,50 €.

Koko päivänä emme nähneet turisteja muualla kuin Üsküdaran rantabulevardilla. Turkkilaisia oli runsaasti liikkumassa, koska oli sunnuntai ja heidän ainokainan viikkovapaansa. Lähdimme kiertämään tätä pääteasemaa ja huomasimme sen olevan Jyväskylää suurempi keskusta. Kävimme ruokakaupassa ja illan hämärtyessä palasimme ratikalle, joka toi meidät takaisin suoraan omille huudeille (istuimme kotimatkalla 75 min. ratikassa). Kävelimme taas näiden huikeiden Uneskon perintökohteiden kautta hotellillemme ja iltatoimille.

Huomenna korkataan sitten kolmen päivän museokortit ja lähdetään ihan ”perusturisteina” liikkeelle.

4. päivä Istanbulissa

Normi aamutoimet todella kirkkaan ja aurinkoisen sään vallitessa. Pakkasen puolella oltiin kyllä selvästi, mutta taivaalta ei tullut mitään alas, joten kaikki hyvin. Oltiin ”jännän äärellä”, kun ensimmäinen ePassin käyttöpäivä oli alussa. Olin ostanut netistä Istanbulin ePass -nimisen tuotteen, jolla pääsi vapaasti lukemattomiin kohteisiin ja aktiviteetteihin, osaan sai alennusta ja osaan kuului (täytyi mennä) opastetusti. Emme ole koskaan aikaisemmin käyttäneet vastaavia tuotteita, koska tarjonta on hyvin kirjava. Nyt siis olimme hankkineet 2 x 3 päivän ePassit, hintaan 300 €. Olin tutustunut mobiilissa saamaani pakettiin ja minulla oli huono ennakkoaavistus…

Lähdimme noin 9:30 liikkeelle, välttääksemme pahimman ruuhkan. Ensimmäinen kohteemme oli Sulttaani Ahmedin moskeija eli Sininen moskeija. Sinne on vapaa pääsy. Se on Turkin kansallismoskeija. Yksi niistä moskeijoista, joista käytetään nimitystä Sininen moskeija, sillä niiden sisusta on verhoiltu sinisillä laatoilla. Samoin kuin moni muukin sulttaani, halusi Ahmet jättää jälkensä ottomaanien valtakunnan pääkaupunkiin. Ikävä kyllä, valtakunnan alamäki oli jo alkanut aikaa sitten ja ottomaanien ennen voittamattomiksi luullut armeijat kompuroivat taistelutantereilla. Se on rakennettu vuosina 1609–1616 Ahmed I:n valtakaudella Jumalan lepyttämiseksi kehnon sotaonnen jälkeen. Kun moskeijat oli aiemmin rahoitettu sotasaaliilla, Ahmet joutui omaa moskeijaansa varten tyhjentämään aarrekammionsa. Vaan tulihan siitä hieno. 20 000 sinisellä tiilellä koristeltu moskeija on avaruudessaan ja harmonisuudessaan todella kaunis. (tosin Ankarassa kävin mielestäni vielä upeammassa ja tunnelmaltaan hienommassa moskeijassa) Harras ja runoiluun taipuvainen Ahmet oli tylsä hallitsija ja niinpä häntä ei muistetakaan juuri muusta kuin moskeijasta.

No siis kohti moskeijan ylätasannetta, jossa syntiset ottivat kengät jalastaan pikku pakkasessa ja tallustivat nöyrästi pyhäkköön. Itselläni oli jo valmiiksi huivi ja pitkät housut, niin ei tarvinnut pitkää hametta pukea, kun syntisen houkuttelevaa ihoa ei juuri näkynyt (siunattu vuodenaika). Sisälle, kengät parkkiin hyllylle ja ihmettelemään suurta taideteosta. Sitähän nämä moskeijat ovat, varsinaisen tarkoituksensa lisäksi. Tästä puuttui kuitenkin mielestäni ”sielu” tai miksi sitä voisi sanoa. Siihen varmasti vaikuttaa sen turistikohteen leima ja osansa tekee varmasti sen valtava koko. Siniseen moskeijaan mahtuu noin 10 000 rukoilijaa ja moskeija on yhä Euroopan suurimpia.

Seuraavaksi kohti Hagia Sofiaa – maailman komeinta kirkkoa. 1500 vuotta sitten Konstantinopolin keisari Justinianus Suuri määräsi Hagia Sofiasta rakennettavan suurimman kirkon, mitä maa oli päällään kantanut. Sitä titteliä Pyhän viisauden kirkko kantoikin liki tuhat vuotta, kunnes Sevillan katedraali syrjäytti sen vuonna 1520. Ottomaanivallan aikana kirkko muutettiin moskeijaksi ja se lainasi ”pullean ja muhkuraisen” muotonsa kaikille Istanbulin moskeijoille – ja määräsi niiden mittasuhteet. Sulttaani toisensa jälkeen koetti pystyttää sitä mahtavamman moskeijan, mutta Hagia Sofian kupolin kokoon ei ylletty. Nykyään Hagia Sofiassa on museona ja se toimii viidettä vuotta myös moskeijana.

… ja saahan sitä kohti kävellä, mutta ePassilla ei sisään mennä. Vaan riihikuivaa rahaa pitää olla kahdelta 70 €. Jätettiin vielä toistaiseksi, olimmehan maksaneet jo 300 €, ilmeisesti muista museoista 😊. Katsotaan myöhemmin…

No sitten, tukka tuuleen ja kohti uusia pettymyksiä. Lähdimme kohti Topkapin palatsia. Muurien sisältä hallittiin vuosisatojen ajan salaperäistä ottomaanien valtakuntaa, joka ulottui laajimmillaan Persianlahdelta Pohjois-Afrikkaan ja aina Wienin porteille. Yllättävää kyllä, ottomaanien valtakunnan lopullisesta luhistumisesta ei ole kuin sata vuotta. Ottomaanien imperiumi päättyi ensimmäiseen maailmansotaan.

Ottomaanien sulttaanit tunnettiin haaremistaan ja juhlistaan. Topkapissa järjestettiin öisin esimerkiksi puutarhajuhlia, joissa tuhannet kilpikonnat kantoivat panssarinsa päällä kynttilöitä, jotta vieraat näkivät kauniit tulppaaniasetelmat. Yksi Turkin kuuluisimmista tauluista kuvaa kilpikonnan kouluttajaa.

Sulttaanin haaremia ja aarrekammiota vartioivat eunukit. Molemmat paikat voi nähdä edelleen – tosin ilman eunukkeja ja kaunottaria. Kuuleman mukaan aarrekammiossa mielenkiintoisinta ovat pyhäinjäännökset. Niiden joukkoon kuuluu muun muassa sauva, jota heilauttamalla Mooseksen kerrotaan jakaneen kahtia Punaisenmeren. Tämä ”kuuleman mukaan” siksi, että tämä helkutin ePass ei sisältänyt yksittäistä sisäänpääsyä vaan opastetun kierroksen. Emme olleet valmistautuneet siihen… Teimme kuitenkin laajan aamulenkin Topkapin puistossa, upeassa kirpakassa säässä ja tuijottelimme valtavia määrää lumen alta kurkistelevia tulppaanin alkuja. Tämä on todella upea paikka kesällä ja sinne oli vapaa pääsy… ainakin talvella.

Päätimme lähteä takaisin hotellille päivittämään suunnitelmaamme ja ihmettelemään vielä kerran ePass hankintamme mahdollisuuksia/mahdottomuuksia. Kävimme kaffella paluumatkalla ja hieman jurppi…

Fiilisten purku, ePass:n mahdollisuuksien kartoitus, muut intohimot ja ei kun uuteen nousuun. Klo 14: alkoi opastettu kierros Topkapin vieressä olevaan Bysantin ajan maanalaiseen vesisäiliöön (Basilica Cistern / Yerebatan sarnıç), joka on täynnä eteeristä tunnelmaa. Maan alle kaivetun kellarimaisen vesisäiliön kattoa kannattelee 336 pylvästä ja säiliön perältä löytyy koristeena meduusan pää.

ePass:n ohjeet neuvoivat koordinaateilla (ei esim. valokuvalla) tapaamispaikan oppaan luokse. Turkkikännykän GPS ei ole ihan tarkimmasta päästä, joten en luottanut koordinaatteihin. Menimme siis kohteen ovelle ja varmistelimme, ettemmekö mitenkään pääse sisälle ilman ryhmää. Juu, ei päästä. Olimme juuri luovuttamassa, kun nenäliinan kokoista ePass lippua kuljettava opas pyyhkäisi ohi uhriensa kanssa. Äkkiä perään ja kysymään, että miten olis kaksi lisää? Poju kirjasi ePass koodimme ja ei kun joukon jatkoksi. Kohde oli todella erikoinen ja opastus hyvä. Saimme kuulla vesisäiliön historiaa, rakennusvaiheesta ja käytöstä. Säiliöön liittyvästä tarusta, Poseidonin ja Medusan traagisen rakkaustarinan. (esim. Wikipediasta voi lukea lisää. Kohde on kiinnostava) Mielenkiintoista oli, että ottomaanit eivät muslimeina koskaan käyttäneet vesisäiliön vettä, koska he eivät juo seisonutta vettä, sen epäpuhtauden vuoksi (nykyään kyllä pullovesi kelpaa). Minä olin käyntiin tosi tyytytyväinen.

Seuraavaksi raitiovaunuun, reitille T1 ja pääteasemalle. No ei yksi paritta ilman kolmatta (Hagia Sofia, Topkapi ja nyt tämä). Omaan osaamiseemme tyytyväisinä sullouduimme täpötäyteen ratikkaan (ja se suorastaan pullisteli). Kyttäsimme siinä katosta roikkuen, josko kulkimemme alkaisi tyhjentyä ja pääsisimme istumaan. Viimein vapautui paikat ja ryntäsimme istumaan. Pirulauta! Ratikka lähti takaisin tulosuuntaan (oltiin puolivälissä reittiä). Siis, isossa maailmassa ratikka ei välttämättä kierrä ympyrää, kahdeksikkoa tai kulje edes takaisin päätepysäkkien väliä! On ihan oikeasti katsottava sen etupaneelista (tuulilasin yläpuolelta) tai aseman sähköisestä taulusta minne se menee. No ei häränpäivää – mehän opitaan nopeasti (kantapään kautta). Hämmennyksen laannuttua, hypättiin pois kyydistä ja niin… väärän puolen ovista. Ole ystävällinen ja kierrä oikealle puolelle raiteita ja höylää kortista maksut. Siis ratikkalaitureita on myös saarekemallisia, jolloin voit vaihtaa kulkusuuntaa ilman erillistä uudelleen maksua… No pari euroa sinne tänne. Seuraavalla ratikalla loppuun asti.

Tähän suuntaan Istanbul on koko ajan kaupunkia, ilman mitään teollisuusalueita tai metsikkökaistaleita. Palvelut muuttuvat kuitenkin tavallisen turkkilaisen tarpeita vastaaviksi. On apteekkeja ja ruokakauppoja, kodinkoneliikkeitä ja Lokanta ruokapaikkoja. Ihana kohtaaminen oli apteekissa. Apteekkarin veli oli opiskellut Suomessa ja hän oli veljensä tavoin kovin ihastunut Suomeen. Veli oli opiskellut lääkiksessä. Tosin hän totesi, että: ”Te suomalaiset olette niin puhtaita, ettette kuulu tähän maailmaan”. Ilmeisesti hän tarkoitti meidän kierrätysosaamistamme ja käytänteitämme. Täällä on vasta hiljakkoin alettu sakottamaan roskaamisesta, jota yritetään pistää kuriin. Se on todellinen ongelma täällä, ja kierrättäminen on olematonta. Kiertelimme alueella ja poikkeilimme muutamassa kaupassa lääkettä odottaessamme. Se noudettiin jostain muualta, 45 min. päästä. Paluumatka sujui ongelmitta. Päivä oli kaikkiaan onnistunut ja opettavainen. Hyvillä mielin iltatoimille.

5. päivä Istanbulissa

Päivä valkeni pilvipoutaisena, siis oikein hyvä retkipäivä ainakin ilman puolesta. Menimme ajoissa aamiaiselle, jotta pääsimme liikkeelle hyvissä ajoin. Nautimme aamukävelystä ja menimme Topkapin palatsille, ajatuksella osallistua ohjatulle kierrokselle. Siellä seurailimme ihmisiä ja odottelimme opasta, nyt kuvan kanssa, ohjatulla kohtaamispaikalla. Paikalle tuli meidän hotellistamme yksi perhe ja yksi pariskunta näytti odottelevan myös jotakin. Kun aika oli sata, eikä opasta näkynyt, tarkastimme viikko-ohjelmaa ja Dadaa, paikka on kiinni tiistaisin. Kummallakin olivat päivät sen verran sekaisin, että tämä oli jäänyt huomaamatta. Muutkin odottelijat olivat lähteneet hetkeä aikaisemmin. Tämä ei edes harmittanut, päivähän oli kaunis.

Siitä sitten ratikalle, jolla pienen välikierroksenkautta vaihdoimme metroon ja suuntasimme Istanbulin sotamuseoon. Ja nyt onnistui. Aivan suoraan maan alta oikeasta kolosta ulos ja suoraan museolle. Etsimme kyllä kahvilaa kulkiessamme, mutta sitä ei löytynyt. No eipä tässä mittään, ehtihän sitä myöhemminkin.

Sotamuseo, jo tien toiselta puolelta katsottuna rakennus alkoi pelottaa. Minä olen lähes joka lomalla kiertänyt viimeiset reilut 20 vuotta katsomassa ympäri maailmaa kaikenlaiset tykit, tussarit, miekat ja jousipyssyt, lentohärveleitä ja vedessä viihtyviä taisteluvehkeitä unohtamatta. Ei ihan minun ykkösjuttu, mutta kun tuli juuri tämä ylkä valittua…

Sisään päästyämme, turvatarkastuksen jälkeen, totinen naisvirkailija sai maksuoperaatiosta aivan käsittämättömän virallisen toimenpiteen. Niin ja kortti piti olla, selvällä rahalla ei voinut maksaa. No ensimmäisenä aulassa oli museon pienoismalli ja siitä selvisi koko kauheus. Museo oli aivan hervottoman kokoinen! Jopa Eki oli kauhuissaan. Lähdimme kiertämään museota. Se eteni aikajärjestyksessä, alkaen rautakaudelta. Tämän maan maaperällä on sodittu jo aikojen alusta. Sulttaanit kiinnostivat minua, koska minulla on ladattuna ja luettuna lukulaitteellani kirja haaremiin joutuneesta suomalaistaustaisesta naisesta. Lukulaite ei ole matkassa, joten en muista kirjan nimeä nyt. Luin sen muutama vuosi sitten ja se perustuu tositarinaan, vaikka onkin fiktiivinen romaani. No kuvasin seinällisen sulttaaneiden muotokuvia yksi toisensa jälkeen, mutta kun käännyin kulman ympäri, niin näitä pönäköitä herroja riitti käytävällinen lisää… no niin paljon ei kiinnostanut. Kaippa ne googeloimalla löytyy tarvittaessa. Sotamuseoksi tämä oli siinä mielessä poikkeuksellinen, että täällä oli todella upeita taideteoksia, joita sitten kuvailin, joidenkin hassujen aseiden lisäksi. Se mikä omaan silmääni pisti, oli kaiken koristeellisuus. Kaikilla merkittävillä päälliköillä oli oma vitriini, jossa oli herran kuvan ja meriittien lisäksi hänen virkatamineensa. Aseet, asut, kirjoitusvälineet jne. Oli siinä krumeluuria, kultausta, jalokiviä, helmiäistä, kaiverrusta ja kiehkuroita joka aseen kahvassa. Tosin yhdessä vitriinissä ei ollut kuin kävelykeppi. Mihinkähän oli mies lähtenyt kun oli saanut kaikki vehkeet mukaansa?

Museon kiertämistä hankaloitti koon lisäksi, ohjauksen puute. Tämän kokoluokan laitos olisi tarvinnut selkeän reitityksen. Nyt näimme/kiersimme ehkä 70% ja olimme aivan loppu. Jopa Eki väitti tämän olevan ehkä viimeinen sotamuseo ikinä. Tämä vei miehestä voiton!

Kun viimein raahauduimme ovesta ulos, etsiäksemme sen kahvilan, joka kuulemma oli ulkopuolella, löysimme luokattoman sotapesän sisäpihalta. Tyhjä vitriini ja katu-uskottavan kokoinen sotilaan roikale, joka tuli minua vastaan ovissa, saivat minut unohtamaan kahvinhimoni. Tänne pitäisi tuoda meidän sotilaskoti ja vihreät sisaret sekä munkkirinkilät. Olisivat taatusti hitti!

No päätimme lähteä edelleen kahvilaa etsien, kohti seuraavaa kohdetta Dolmabahçe sarayı:ta eli Dolmabahçen palatsia. Matka sujui taas ihan reippaasti. Nyt tosin kuljimme läpi sen alueen, jossa Diorin vaatteet eivät olleet myymälässä feikkejä ja Hermesin liikkeen ovimies osaa 2 sekunnissa arvioida maksukykysi. No, me siirryimme puiston puolelle ja löysimme ulkokahvilan, josta viimein saimme kahvit ja toastit. Hyvä ruoka, parempi mieli.

Dolmabahçen palatsi seisoo Bosporinsalmen rannalla ja on kuin 250 metriä pitkä, ”marmorinen kermakakku”, sekoitus barokkia, rokokoota ja uusklassismia. Se kertoo 1800-luvusta, jolloin ottomaanien valtakunnassa elettiin myllerrysten aikaa. Istanbuliin rakennettiin ensimmäinen oopperatalo, turbaanien käyttö kiellettiin ja sulttaanit muuttivat vuosisatoja vanhasta Topkapin palatsista eurooppalaistyyliseen Dolmabahçeen. Velaksi rakennettu Dolmabahçe edustaa varallisuutta, jota kerran niin mahtavan ottomaanien valtakunnan sulttaaneilla ei enää ollut. Edustustiloihin johtaa hulppea kristalliportaikko ja kaikki, mikä korkeissa saleissa kiiltää, on sitä itseään (koristeluun on käytetty 14 tonnia kultaa). Karhuntaljojen ja norsunluukynttelikköjen lomasta löytyvät sekä maailman kallein matto että suurin kristallikruunu. Julkisten tilojen loistokkuus ei yllä yksityisiin huoneisiin (velkaraha ei tainnut riittää), ne ovat lähes karut.

Olihan se upea – omalla tavallaan. Palatsi on kaksi osainen. Haaremiosa on takana ja edessä on julkinen osa. Haaremiosassa oli myös omat edustustilansa ja sulttaanin äidin sekä vaimojen huoneistot kylpyosastoineen sekä seurustelutiloja yms.

Julkisessa osassa oli erilaisia neuvotteluhuoneita, kokoustiloja, työhuoneita, juhlasaleja ym. Molemmissa osissa oli toki myös sulttaanin omat tilat pesutiloineen. Prameaa, upeita kattomaalauksia, kristallia ja kultaa… Minun mieleeni se ei ollut, koska tyyli ei sovi tähän kulttuuriin. Saman tyyppisiä palatseja löytyy Euroopasta ja Venäjältä aivan riittävästi (onneksi menemme Topkapiin huomenna).

Käytännössä opas johdatti meidät haaremiosaan, maksoi sisään ja lähdimme kiertämään. Audiolaitteet kuuluivat kauppaan. 30 min. päästä oli treffit lähtöpaikassa ja kiirettä piti selvitä reitti siinä ajassa. Onneksi väkeä oli vähänlaisesti. Sitten siirtyminen julkiseen osaan.  Yleinen info, kuten edellisenkin osion alussa ja taas reitille. Tässä ei ollut aikarajaa, koska opas ei jäänyt meitä odottamaan. Tämän jälkeen sai kuvailla ulkoalueilla. Sisällä valokuvaus oli kielletty. Kengät piti pussittaa molemmissa osissa, koska lattioita peitti matot. Poistuminen oli ohjattu kahden museomyymälän läpi!? Jääkaapin oveen tulee uusi magneetti.

Kello oli jo ruoka-aika, vatsa kertoi sen. Päätimme lähteä kotiin kävellen ja etsiä ruokapaikka matkan varrelta. Jalat olivat aivan poikki (mikään ei ole kamalampaa, kuin seisoskelu ja muutaman askeleen kävely kerrallaan). Kunnon kävely voisi siis auttaa.

Tässä kohtaa täytyy varoittaa vakavasti vähääkään liikuntarajoitteisia. Jos Rooma on rakennettu 7 kukkulalle, niin Istanbulissa kukkuloita on potenssiin kymmenen. Koko ajan on ylämäkeä tai alamäkeä ja ne ovat usein todella jyrkkiä. Taksi ei myöskään ole hyvä vaihtoehto (emme ole kokeilleet, emmekä kokeile), kun olemme nähneet liikenteen. Ei ole turhaan sanottu, että kaksi yleisintä tunnetta Istanbulin taksissa on pelko ja turhautuminen. Pitää pystyä kävelemään ja käyttämään julkisia kulkuneuvoja. Kun olimme pari kilometriä kävelleet rappusia tai ainakin rappusia kaipaavia ylämäkiä ja alamäkiä, löysimme hyvän turkkilaisen ruokapaikan. Onnesta soikeina istuimme alas ja nautimme kohteliaasta palvelusta ja hyvästä ruoasta.

Siinä sitten illan pimetessä kävelimme sillalla olevien kalastajien ohi kohti hotelliamme. Vielä piti löytää kauppa, josta saisimme hedelmiä myöhäisillaksi. Löytyihän se, sama liike jonne jouduimme kiertämään pikku lenkin omalta hotellimme alueelta.

Hotellille, suihkuun ja jalkoja hieromaan. Käveltyä tuli tänään Garminin mukaan 17,5 km.

6. päivä Istanbulissa

Aamu valkeni kauniina ja lämmintä oli luvassa 10-12 astetta. Aamupalan jälkeen lähdimme kävelemään pilvettömältä taivaalta paistavan auringon saattelemana, vielä hiljaisen Sultanahmedin läpi, kohti Topkapin palatsia (kolmas kerta toden sanoo). Olimme lähdössä kello 10:00 alkavalle opastetulle kierrokselle. Opas tuli ajallaan, sama opas kuin eilen. Paikalle kokoontui neljää eri kansalaisuutta edustavaa paria ja noin 10 hengen espanjalaisryhmä. Heillä oli tulkki mukana, joka tulkkasi englannista espanjaan. Minä nautin kierroksesta ja omatoimisesta tutustumisesta. Konsepti oli rakennettu niin, että opas hommasi meille audiolaitteet, jotka ovat pakolliset. Hän esitteli mikrofoonia apuna käyttäen (oli todella laadukas äänen toisto) ottomaanien historiaa ja sulttaaneita yleisesti, islamin ja vaikutusta mm. haaremin arkkitehtuuriin. Saimme yleiskuvan palatsin kolmesta osasta ja hän kertoi palatsin useista rakennuksista, mitä missäkin on. Niihin sai/täytyi tutustua omatoimisesti. Erillisellä 600 tl maksulla pääsi haaremiosaan (jonne minä halusin ehdottomasti). Oppaan esittely kesti vajaan tunnin ja minä kiertelin reilun puolitoista tuntia haaremipalatsia, Erkin katsellessa lämpimässä auringonpaisteessa merelle. Bosporinsalmen laivaliikenteen seuraamiseen hän ei koskaan väsy (Canakkalessa oli sama juttu) (Canakkalessa oli sama juttu). Väkimäärä kasvoi koko ajan ja kun olimme lähdössä, tungos oli jo hieman ahdistava. En mitenkään voisi ajatella tulevani tänne sesonkina, mutta nyt nautin kaikesta kauneudesta todella paljon. Tämä oli nyt sitä sulttaanien palatsia, mitä minä odotinkin näkeväni Turkissa. Ottomaanien kulttuuri on todella koristeellista, käsityötaito ilmiömäistä ja luonto sekä vesielementit itsestään selviä osia sekä ulkona, että sisällä. Toki koruissa ja astioissa on jalokiviä ja kultaa, mutta ei pinnoissa eikä esim. seinäpattereissa, kuten Dolmabacessa. Topkapin palatsin sijainti on jo itsessään upea, siinä Kultaisen sarven suulla. Minä nautin ja Erkki urhoollisesti sieti kasvavaa ihmisjoukkoa.

Viimein lähdimme kohti T1 ratikkalinjaa ja seuraavaa kohdettamme. Ratikka oli täynnä, mutta siellä pystyi kyllä olemaan. Hassua kyllä seuraava kohteemme oli Topkapin pysäkillä, vaikkakin kaukana Topkapin palatsista.

Panorama 1453 Istanbul oli seuraava kohteemme. Taas oli ePass:n kanssa lievää ongelmaa. Nuorimies luukulla ei tunnistanut asiaa ja oli maksattaa meillä liput. Onneksi hieman vanhempi kollegatuli paikalle ja tunnisti lippujen QR-koodit, joilla portit aukesivat. Panoraamassa kuvataan 29.5.1453 aamulla alkanutta, Sultaan Mehmed:n Konstantinopolin valloitusta. ”Sultan Mehmedin unelma” -nimisellä esityksellä kuvataan tärkeimpiä hetkiä. Panoraama sijaitsee Edimekapin, Topkapin ja Silivrikapin muurien läheisyydessä, aivan sen portin vieressä, josta sultaani Mehmed astui kaupunkiin. Varsinainen esitys kestää 10 min., mutta rakennettua kokonaisuutta kyllä katselee kauemminkin. Esitys oli vaikuttava. (minulle tosin yhtä tuskaa tämän jäykistetyn niskan vuoksi).

Poistuimme edellä mainittujen muurien vieritse kohti seuraavaa ratikka asemaa, taas kerran kahvilaa tai keittopaikkaa etsien. Nousimme ratikkaan ja ajatuksenamme oli hypätä kyydistä ennen keskustaa ja etsiä joku pieni kahvila. Ratikka oli kuin nuijalla lyöty täyteen ihmisiä. Taas tuli mielikuva lihakoukussa roikkumisesta, kun keho kehoa vasten ryttyytimme menemään. Huom, kussakin vaunussa on kyltin mukaan 49 istumapaikkaa ja 199 seisomapaikkaa!? Todellakin jäimme parin aseman jälkeen pois kyydistä.

Kahvila löytyi nopeasti ja tilasimme päivän keitot. Hyvää oli, mutta ko. paikassa poltettiin vesipiippuja ja minä sain, tai ainakin se pahensi, päänkivistystä. Keitto oli hyvää ja poistuimme kylläisinä. Kello ei ollut vielä kovinkaan paljon, joten päätimme lähteä kokeilemaan Bosporinsalmen risteilyä, sekin kun kuului ePass:n valikoimaan. Ratikka tuli pian ja ei kun kyytiin ja väärään suuntaan… Seuraavalla saarekelaiturilla ulos ja puolen vaihto (tämähän me jo opittiin).

Rantaan päästyämme aloimme arpoa, mikä laivafirma on sopimuksen tehnyt… Kahden ensimmäisen firman luukulta ilmoitettiin, että ”seuraava”. Kolmannesta ”seuraavasta” ilmoitettiin, että ok, mutta käykää skannauttamassa QR-koodinne sillan (Galatan silta) toisella puolella olevassa toimistossa ja sitten takaisin. Hitto, sehän kestää kauemmin ja on lähes yhtä pitkä matka, kuin tuo ”Bosporinsalmen risteily”. Päätettiin, että nyt nämä ruuhkat ja ihmispaljoudet saavat riittää tältä päivältä ja palattiin hotelliin. Haettiin konditorioliikkeestä leivokset ja alakerran aneemisesta (valikoiman suhteen) kahvilasta take away kahvit. Menimme hotellihuoneemme rauhaan herkuttelemaan. Äänikirjojen ja torkkujen parissa pari tuntia, jonka jälkeen totesimme, ettei ollut nälkä. Haimme kuitenkin eilen löytämästämme kellarikaupasta pientä iltapurtavaa. Oli sitten muuten rappusten askelmat niin korkeat, että tässä kaupassa ei käy kuin nuoret ja hyvä kuntoiset (monia rappuja juosseena, en ole tällaisiin koskaan törmännyt).

7. päivä Istanbulissa

Päivälle oli luvassa viileyttä ja sadekuuroja. Aamu valkeni kuitenkin pilvipoutana ja jatkui koko päivän samanlaisena. Lämmintä noin 7 astetta, joten aivan ihana keli kaupunkilomalle. Ei tarvinnut toplata päälleen kaikkea mukaan otettua, eikä siis ollut tuskaisen kuuma sisätiloissakaan, kun niihin päädyttiin.

Hyvän aamiaisen jälkeen lähdimme, hieman uutta reittiä, kohti Suleimanin moskeijaa. Ihmisiä oli toki täälläkin, mutta ei niin paljon kuin Sultanahmedin aukiolla. Matkalla tulimme Istanbulin yliopistolle, joka eilisen oppaan mukaan on ollut ensimmäinen Konstantinopoliin rakennettu palatsi. Rakennuksista päätellen niin varmaan onkin. Tukea tälle tiedolle en googeloinnista huolimatta löytänyt. Vanhojen rakennusten ympärille on laajentunut runsaasti modernimpia koulurakennuksia, vanhat rakennukset ovat edelleen muurin sisäpuolella ja reunoilla kehystämässä kaunista puistoaluetta. Sisäpuolelle ei ollut turisteilla pääsyä. Istanbulissa on myös 4 muuta yliopistokampusta.

Lähes nurkan takaa löytyi etsimämme. Vuonna 1557 käyttöön otettu Suleimanin moskeija on suurin ottomaanien rakentamista moskeijoista Istanbulissa. Kaupungin moskeijoiden kokovertailussa vain Hagia Sofia menee Suleimanin moskeijan edelle. Tämän upean moskeijan rakennutti mahtinsa symboliksi sulttaani Suleiman Suuri. Suleimanin moskeijassa on neljä minareettia. Kaksi korkeampaa ovat 76 metriä korkeita. Minareettien määrässä oli selkeät säännöt. Sultaanin rakennuttamissa moskeijoissa sai olla neljä minareettia, prinssien ja prinsessojen rakennuttamissa minareetteja sai olla kaksi ja muiden rakennuttamien moskeijoiden oli tultava toimeen yhdellä minareetilla. Muutoinkin rakennuksessa on paljon symboliikkaa. Minareeteissa on yhteensä kymmenen galleriaa, jotka kuvaavat Suleimanin olleen ottomaanien kymmenes sulttaani. Moskeijan ja sitä ympäröivät rakennukset suunnitteli sulttaanin kuuluisin arkkitehti Mimar Sinan, joka on haudattu moskeijan puutarhaan. Muurien sisällä tulee ensimmäisenä vastaan sisäpiha, jonka keskellä on suihkulähde. Tämä on tyypillistä Istanbulin moskeijoille. Pääsisäänkäynnin oikealla puolella on hautausmaa, jossa sijaitsevat Suleimanin ja hänen vaimonsa Roxelanan hautakammiot. Hautausmaalle on haudattu muitakin Suleimanin perheenjäseniä ja myöhempiä sulttaaneita. Moskeijan yhteyteen rakennettiin monipuolinen palvelukeskus: dervissiluostari, vierashuoneita, keittiö, leipomo, köyhien ruokala, sairaala, lääketieteellinen koulu ja karavaaniseralji eli suomalaisittain voisi ajatella kestikievari (matkalaiset ja heidän hevosensa saivat ruokailla ja levähtää). Täällä tosin kulkuvälineisiin kuului kamelit ja aasit sekä muulit, hevosten lisäksi. Monet moskeijan osista ovat edelleen käytössä.

Moskeija on kokenut vuosisatojen varrella useita takaiskuja. Se on palanut kaksi kertaa ja kerran on maanjäristys romahduttanut osan kupolista. Ensimmäinen tulipalo sattui kohdalle vuonna 1660. Kyseessä oli Istanbulin suuri palo, jossa kaksi kolmasosaa koko kaupungista tuhoutui. Maanjäristys oli vuorossa vuonna 1766. Järistystä seuranneiden restaurointitiöiden aikana osa jäljellä olleista alkuperäisistä koristeluista vaurioitui. Toinen tulipalo sattui ensimmäisen maailmansodan aikana, jolloin moskeijan sisäpiha toimi asevarastona. Tulipalo aiheutui itsekseen lauenneista ammuksista. Viimeisimmän tulipalon jälkeiset restaurointityöt valmistuivat vasta vuonna 1956.

 Suleimanin moskeija sijaitsee pikkuisen syrjässä muihin kaupungin tunnettuihin moskeijoihin verrattuna, mutta pieni kävely kyllä palkitaan, vaikka se sijaitseekin melko korkealla mäellä, yliopiston takana. Minä annan vahvan suosituksen, jo sen kohtuullisen turistimääränkin vuoksi...

Sitten oli vuorossa toinen päivän kohde/kohteet. Olihan tämä meidän ostospäivämme. Lähdimme kohti maustebasaaria, mutta kuinka ollakaan ohjauduimme sinne turkkilaisten omien ostoskatujen kautta. Matkalla ostimme jotakin pientä kotiin vietäväksi. Eksyimme paikallisten omaan tavarataloon, josta on turha Henkka Maukkaa hakea. Jestas sitä tavaran määrää ja eksotiikkaa. Eksyimme hetkeksi toisistamme, kun Eki lähti eri kerroksiin. Oli onnellinen, kun löysi jonkun suomea puhuvan, minut. Halusi tietää mistä kerroksesta pääsee ulos 😊. Täällä valmistaudutaan kovalla kiireellä sesonkiin. Pahvilaatikoista purettiin tavaraa kiivaaseen tahtiin henkareihin ja hyllyihin. Varastotiloja myymälöissä ei erikseen ole. Löysimme ulos yhdessä. Matkalla ihmettelimme/kauhistelimme, kuinka tavarat kuljetetaan pitkiä matkoja nokkakärryillä, joissa on valtavat kuormat. Tiet ovat kapeita valtaosaltaan (vanha kaupunki basaareineen) ja liikenne kaoottista, siellä missä autot voivat kulkea, joten tämä on ilmeisesti ainut tapa hoitaa jakelu myymälöihin.

Maustebasaarissa valitsimme aikas nopeasti myymälän mistä tein ostokseni, kohtuullisen isot ja monipuoliset. Pussit vakumoitiin ja säilyvyys taattiin vähintään 6 kuukaudeksi. Sisällys kirjattiin pussiin. Kaupanteko teet juotiin, pomeranssi- ja eugalyptus-minttuteet. Maisteltiin pähkinöitä ja ”rullalokumia”. Siinä oli meidän kiertelyt maustebasaarissa.

Seuraavaksi kapeita kauppakujia pitkin Suurelle Basaarille. Se me ”läpäistiin” sivukujien kautta. Keskipäivän kaaos oli meneillään, joten pidempi kiertely ei houkutellut. Mitään varsinaista hankittavaakaan ei enää ollut.

Kotimatkalle lähdettiin hyvillä mielin ja päätimme mennä sinne kävellen, Uuden Sataman kautta. Löytyi vaivatta, kun vain tallusti hervottoman jyrkkää nupukivikatua kohti rantaa. Tavaroiden kuljettamista oli sekä sataman suuntaan, että sieltä poispäin. Meidän matkamme kulki kangasliikkeitä ja vaattureita täynnä olevia katuja pitkin. Sieltä löytyi kaikkea ompeluun tarvittavaa, mutta se oli lähinnä tukkukaupan oloista toimintaa. Täällä, niin kuin monissa muissakin Välimeren kaupungeissa on eri ammattiryhmillä omat alueensa ja se on ollut helppoa havaita niin Basaarissa kuin näillä pikkukaduilla.

Uudessa sataman kupeessa katselimme troolareita ja sataman liikennettä. Kävelimme hotellille ja otimme pienen tauon päivän puuhiin, alakerran Take away -kahvien kera.

Illalla lähdimme syömään, aamulla näkemääni paikkaan. Ravintola modernista ulkoasustaan huolimatta tarjosi perinteistä Istanbulin alueen ruukkukebabia, jota halusin maistaa. Asiakaspalvelu oli aivan ihanaa. Pari nuorta kurdimiestä hoiti tarjoilumme niin elämäniloisesti, että emme juuri ole nauraneet niin paljon tällä reissulla, kuin heidän kanssaan jutellessamme. Ruoka oli todella hyvää ja olimme valintaamme tosi tyytyväisiä. Toinen tarjoilijoistamme suorastaan vaati minua antamaan arvostelun Googlemaps:n ja sen myös tein. Kaveri ikkunan takaa katsoi kun se tuli sinne 😊. Melkoisia velikultia, poikasia (21v). 

8. päivä Istanbulissa

Tänään on kotiin lähtö. Linja-auto lähtee klo 17:00, joten meillä on runsaasti aikaa aamusuihkuihin, aamupalaan ja pakkaamiseen. Kun hotellin luovutus puoliltapäivin lähestyi, lähdimme kimpsuinemme ja kampsuinemme kohti ratikkapysäkkiä. Ratikka tuli nopeasti ja hyppäsimme kyytiin. Tilaa oli hyvin, samoin kuin metrossakin, johon vaihdoimme muutaman pysäkin jälkeen. Runsaassa puolessa tunnissa olimme Eminönun bussiasemalla. Katsoimme bussifirman terminaalin, mutta siellä ei ollut tavaran säilytystä. Siispä koko omaisuus mukanamme menimme vastapäiseen ”asemabasaariin”, josta löytyi arviolta 20-30 lounaspaikkaa ja tee/kahvi paikkaa, pieniä ruokakauppoja, vaatekauppoja, kultasepän- ja elektroniikka-alan myymälöitä. Menimme teelle. Jonkin ajan kuluttua palasimme bussifirman terminaaliin, josta vuoron perään kävimme ikkunaostoksien parissa aikaa tappamassa. Klo 15 maissa menimme syömään, ja ei aikaakaan, kun kello oli viisi ja oli lähdön hetki. Miehistöön kuului kaksi kuskia ja host, joka palvelee matkustajia ja toimii linja-auto isäntänä. Oli uskomatonta todeta, että vielä kolmen tunninkin päästä olimme Istanbulissa. Ensimmäinen kuljettajamme oli varsinainen Kuuma Kalle. Hänen ajotapansa oli röyhkeä. Varmaan se oli siinä klo 16 ruuhkassa välttämätöntäkin. Matka sujui hyvin. Istanbulin jälkeen kuski vaihtui.

Puolen yön aikaan pidettiin hieman pidempi pysähdys. Samantien tuli nuorimies pesemään auton ikkunoita ja muilla autoilla näkyi olevan sama käsittely. Jotkut autot pestiin ulkoa kokonaan, riippuen likaisuudesta. Siis keskellä yötä linja-autoasemalla!?

Kolmen aikaan yöllä seurasimme yhdellä asemalla, kun mies tarmokkaasti lakaisi roskia ja tyhjenteli tuhkakuppeja. WC:t olivat joka paikassa todella siistit.

Sitten jo nukuimmekin yhtäjaksoisesti pidempään. Heräsin tänä aamuna vasta Antalyan asemalla auringon nousuun ja valoon. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, kun tulimme Alanyan bussiasemalle puolta tuntia aikaisemmin, kuin oli aika!?

Odottelimme talonmiestämme, jonka kanssa oli sovittu noudosta. Hän oli sitä ehdottomasti vaatinut, joten emme kohteliaisuus syistä voineet ottaa taksia. Odottelimme siis kiltisti puolituntia. Sieltähän Cemal sitten tulikin ja kyyditsi meidät kotiin.